Perjantai 21.9.2018
Anne Friis avustajineen toi jälleen iloksemme Lammilta saakka suomenpienhevosori Friisin Paletin, joka antoi valjakkokyytiä konserttivieraille ja pysähtyi myös poseeraamaan illan esiintyjien kanssa suuren puukirkon rappusilla.Konserttiin saapui noin 70 kuulijaa. Tapahtumaviikonlopun avauspuheen piti rovasti Toivo Loikkanen.
Rovasti Toivo Loikkasen puhe valon hevonen tapahtuman avajaiskonsertissa 21.9.2018
Hyvät Valon hevonen tapahtuman avajaiskonsertin osallistujat, hevosnaiset ja –miehet,
Sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä! Näin voi olla, mutta tänä iltana voisi sanoa yhtä hyvin: Hevonen on ihmisen paras ystävä!
En ole itse ollut hevosihminen jos ei lapsuus- ja nuoruusvuosiani oteta lukuun, mutta minulla on tuosta asiasta henkilökohtaista kokemusta. Kerron siitä kohta hieman lisää.
Hevonen on ollut tärkeä asia suomalaisten elämässä menneinä aikoina ja on sitä edelleen. Hevonen ja erityisesti Suomen hevonen on palvellut ihmisten rinnalla niin sodan kuin rauhankin aikoina. Tätä rakasta isänmaatamme rakennettiin paljon ihmisten kätten työllä ja hevosten työllä. Hevoset ovat olleet tärkeitä palvelijoita, kumppaneita ja myös kuuntelijoita ihmisille, erityisesti suomalaisille miehille mutta myös naisille ja tytöille.
Ensin hevoset olivat miesten juttu mutta nyttemmin hevosista on tullut tyttöjen ja naisten juttu. Toki myös miehet ja hevoset kuuluvat edelleen yhteen!
Lapsuuden kodissani teimme maatöitä paljon hevospelissä. Isäni oli hevosmies ja hevonen oli hänelle hyvin tärkeä.
Lapsuuden vuosinani meillä on oli ensin tamma Bella, joka alkoi tulla vanhaksi väsyneeksi. Siksi Bella lähti ja tilalle tuli Tuli-Kuva, ravihevossukua oleva tamma. Heti tulotalvensa jälkeen Tuli-Kuva varsoi tammavarsan, joka syntyi juhannusyönä joskus 60-70-lukujan taitteessa. Annoimme ihanalle varsalle nimeksi Leila.
Tuli-Kuva oli ravihevonen ja hyvä ravaamaan puhdasta ravia. Emme kilpailleet sillä koskaan, mutta sitäkin useammin varsinkin kesällä ajoimme kylätietä pitkin ravia heinäkärryjen kanssa. Joskus myös joku pojista oli selässä pitäen setolkasta tai valjaista kiinni tai harjasta kiinni, kun hevonen juoksi täyttä vauhtia ravaten. Oli ihme, ettei mitään onnettomuuksia tapahtunut!
Ehkä kaunein ja lämpimin lapsuusmuisto liittyy juuri varsakesäämme. Leila-varsa seurasi emänsä rinnalla eri työajoissa. Varsa myös lepäsi ja nukkui välillä. Eräänä päivänä heinäaikaan suopeltomme luona varsa kellahti makuulle ja kaksi tai kolme meistä pojista otti päiväunet varsan vatsaa vasten ja sen jalkojen välissä. Varsa olisi tullut myös sisälle tupaan ja kapsahti takajaloilleen jonkun meidän hartioita vasten.
Kun aikanaan karjanpito päättyi ja muu karja oli laitettu pois, tuli myös aika jättää hyvästit hevoselle. Siihen vaikutti myös isämme sairaus. Varsasta oli pitänyt luopua jo aikaisemmin. - Muistan sen surullisen päivän, kun hevosta tultiin hakemaan. Isäni näki pitkään unia hevosista tuon jälkeen. Vanhemman veljeni perhe asettui jossakin vaiheessa kotipaikalle ja hankki shetlannin ponin, joka oli isälle hyvin mieluinen kaveri hänen vanhuuden päivinään. – Nämä muistot hevosistamme, varsastamme ja samalla isästämme herkistävät ja ovat lämpimiä ja vahvoja. Haaveilen, että ehkä joskus vielä voisin olla hevosen kanssa jos aikaa ja varoja riittäisi… (Pitäisikö sitten luopua Vespasta….??)
Hevonen on jalo ja viisas eläin, ihmisen ystävä ja kumppani. Hevonen vaatii oikean ja viisaan kohtelun ja koulutuksen.
Kun olemme kirkossa koolla, liittyy hevonen tietysti myös kirkkomatkoihin. Entisenä aikana talviaikaan oli oikein reki, jota sanottiin kirkkoreeksi. Sillä oli hyvä teitä pitkin ja järvien jääteitä pitkin kulkea kirkkoon. matkalaiset olivat vällyn alla. Olen itse myös lapsuudessa ollut kirkkoreessä, mutta kuljimme sillä vain koulun kuusijuhlaan, emme kirkkoon. Autokin tuli jo 60-luvulla sitä varten.
Tämän tapahtuman otsikossa on kaksi sanaa: valon hevonen. Hevosesta on ollut puhetta, joten lyhyesti vielä valosta.
Syksyllä valo alkaa vähetä ja niin käy joskus myös mielissämme. valo viittaa luonnon valoon ja se viittaa siihen, millainen valoisuus on mielissämme, sielussamme.
Elämän erilaiset asiat voivat vaikuttaa niin, että elämä ei näytäkään enää valoisalta. Silloin tarvitaan pysähtymistä, lepoa. Silloin tarvitaan auttajia, kuuntelijoita ja rinnalla olevia ihmisiä – tai hevosia.
Olkoon tämä tapahtuma muistuttamassa elämän valon jakamisesta ja toistemme tukemisesta. Muistuttakoon tämä ilta ja tämän illan laulut myös Jeesuksesta, joka on maailman valo, meidän ystävämme, veljemme ja Vapahtajamme.
Kiitän lämpimästi Saimaan hevosurheilijoita ja kaikkia tämän tapahtuman järjestäjiä sekä tämän illan esiintyjiä: Johanna Kropsua, Minna Raassinaa ja Aki Alamikkotervoa.
Tämän konsertin myötä avaamme Valon hevonen tapahtuman. Valoisaa tapahtumaviikonloppua ja syksyä!
